lauantai 2. syyskuuta 2017

Muistoja kannan mukanain ...



.. vaan jokainen niistä sattuu. Kun en voi tietoisesti ja tarkoituksella muistella, kannan kuitenkin kahta konkreettista muistoa mukanani. Ne ovat 12-vuotiaana saamani medaljonki jossa on Skinin 2-v kuva. 


Toinen on jouhisormus, punottu lähinnä mustista jouhista, mutta mukaan otettu pari tummanruskeaa kun sitäkin Skinin jouhissa oli.


tummanruskeita jouhia mustien seassa


Sormuksen teki nannasalmi.com.


8 kommenttia:

  1. Onpas kaunis. Itseäni harmittaa kun en surun murtamana lopetushetkellä halunnut enää ketään hakemaan jouhia ja hevosen ollessa hengissä sen jouhien leikkaaminen tuntui ajatuksenakin pahalta. Saako kysyä käytkö enää lainkaan hevostelemassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en ois pystyny leikkaamaa, tallinomistaja leikkas kun olin lähtenyt paikalta, olin sormusta haaveillut jo pitkään. Pahoittelut menetyksestäsi.

      Kiitos kysymästä. En ole käynyt, ajatuskin hevosista on saanut vaikeita tunteita aikaan. Olen kuitenkin kerran pystynyt käymään pihapiirissä jossa oli hevosia. En tiedä miten tulevaisuudessa. Keskityn jonkin aikaa muihin asioihin.

      Poista
    2. Kuulostaa kliseiseltä, mutta aika auttaa paljon. Tietenkin sulla voi olla vielä vaikeampaa kun erositte niin äkillisesti ja varoittamatta, minulla oli sentäs aikaa hyväksyä päätökseni ennen viimeistä päivää. Olen ollut nyt 1v 1,5kk ilman liinatukkaani ja vaikka ikävä on valtava ja aina mukana, niin silti pieni kipinä hevosten pariin on. Syynä ehkä se, että hevosten parissa löydän itse rauhan ja unohdan arjen paineet. Ratsastaminen ei kiinnosta eikä sitä tiedä uskaltaako enää oikeasti kiintyä toiseen hevoseen koskaan, mutta saanpahan pientä helpotusta kalvavaan tyhjään oloon. Varusteisiimme en ole vieläkään pystynyt koskemaan, menee itkemiseksi. Voimia! Suurinta rakkautta on päästää irti vaikka se hetki tulisikin liian aikaisin.

      Poista
    3. Lopetuspäätökselle ei ollut vaihtoehtoja, se tilanne oli lopulta niin paha, siksi sen teki, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa. Mulla meni puoli vuotta että pystyn nyt noita tavaroita tarvittavan määrän käsittelemään, vaik en vieläkää esim pesemää ja rasvaamaan sitä kaipaavia nahkavarusteita. Tallinomistaja myi käytännössä valtaosan meidän tavaroista silloin ihan melko pian, koska en siihen pystynyt. Aika auttaa on klisee, vaikka totta, lopulta. Koin sen tapahtuneen yhteydessä vain loukkauksena kun sitä joku viljeli, siihen tuskaan ei ole lohdun sanoja, on vain mustaa.

      Kiitos voimantoivotuksesta, niitä tarvitaan. Voimia myös sinulle.

      Poista
  2. Hei Bessie!
    Kiitos sielukkaasta, sydämellisestä ja ihanasta blogista. Olen vasta nyt hiljattain aikuisena hevosharrastuksen nollista aloittanut nelikymppinen.
    En siis vielä tunne läheisesti hevosia, mutta rakastan eläimiä, ja tarinanne sai minut kyyneliin.
    Niin uskomattoman hieno matkanne on ollut!
    Olen myös menettänyt parhaan ystäväni ja sielunkumppanini, rakkaan koirani sairauden edessä. Taistelimme täysillä mutta lopulta tuli luovuttamisen aika. Sydämeni särkyi, olimme yhdessä 14 vuotta 9 kuukautta ja 4 päivää.
    Kipu, tuska ja hätä olivat järkyttävät. Olin mielestäni realisti ja valmistautunut tuohon joskus väistämättä koittavaan päivään, mutta silti tuska ja tunteiden aallot veivät mennessään.
    Olin saanut kulkea parhaan ystäväni kanssa 20-vuotiaasta tuohon 35-vuotiaaksi mutta silti kaikki aika loppui kesken, niinkuin sanoit, mikään aika ei olisi riittävä.
    Toivon että voin lohduttaa sinua edes vähän- ainutlaatuinen sielunkumppanuutenne välittyy täysin tänne lukijalle. Kaikki nuo kuvat ja koko tarinanne, uskomaton jälleennäkemisenne, täydellistä Parasta Ystävyyttä.
    Teidät oli todella tarkoitettu yhteen.
    Olen todella iloinen että löysin bloginne, ja sain lukea ainutlaatuisesta elämästänne.
    Toivotan sinulle voimia elää päivä kerrallaan, tuska hiipuu kestettäväksi pikku hiljaa ja selviät eteenpäin. Joka hetki ei enää satu yhtä lujaa.
    Olisipa kaikki ihmiset tuollaisia kuin sinä- eläimillä olisi kanssamme niin hyvä olla.
    Kyllä sinä jaksat, sillä te tapaatte vielä.

    Lämpimin halauksin,
    Sari

    VastaaPoista
  3. Hei Sari! Kiitos paljon pitkästä sydämellisestä viestistäsi. Kiitos kauniista sanoistasi. Hyvä jos olen onnistunut välittämään tunteeni tätä rakastani kohtaan. Tämä vuosi on ollut kamala ja ahdistuneena odotan vuodenvaihdetta. Minä haluan myös uskoa että tapaamme ja pelkoni kuolemaa kohtaan on vähentynyt. En ole vielä voinut Skiniä unissa tavata, etsin vain sitä unissani. Jos jokin voi auttaa on se, että joku toinenkin rakastaa eläintään kuin itse elämää. Surua eläimestä ei meidän yhteiskunta tunnusta, ihmiset ei pääosin ymmärrä. Onneksi on teitä muita. Pahoittelut sydänystäväsi poismenosta, nämä ovat korvaamattomia aarteita.

    VastaaPoista
  4. Hei Bessie!

    Olen tosi iloinen että tunsit ymmärrykseni.
    Siksi juuri kirjoitin, en yleensä kommentoi mihinkään saati näin antaumuksella.
    Olisin itse niin tarvinnut samalla tavoin ajattelevien ihmisten turvallista, lohduttavaa seuraa. Siksi ajattelin että nyt on pakko kirjoittaa sinulle. Minulla oli ihana perhe ja ystäviä auttamassa, mutta silti olin niin yksin suruni kanssa, juuri koska kyseessä oli eläin ja minun paras ystäväni.
    Yritin jopa ängetä sururyhmään verukkeena samoihin aikoihin menehtynyt isoisäni, mutta ei se seura siellä auttanut- halusin oikeutusta surulleni,
    olinhan menettänyt elämäni valon!
    Ensimmäinen vuosipäivä ahdisti ja tunsin pakokauhua jo etukäteen. Itkin melkein koko päivän, mutta lopulta se olikin vain yksi päivä muiden tyhmien, tarkoituksettomien päivien joukossa. Näin tunsin koska olin niin kiukkuinen kohtalolleni.
    Meni pitkään että näin ensimmäistäkään unta. Kauhuissani luulin jo että rakkaani on hävinnyt minulta kokonaan. Sitten vuosien kuluttua aloin nähdä ensin kaikenlaisia vaaratilanne/menetysunia. Vuodet ovat auttaneet ja nyt en enää näe unia tai ne ovat jopa yhdessäolon kivoja tarinoita.
    Kyllä parhaan ystävän menetys saa niin valtavat tunteet liikkeelle, että sitä ei monet meinaa uskoa ennenkuin itse kokee.
    Eläin on vielä niin eri asia kuin ihmisystävä, isot päätökset eivät ole yleensä ystävien harteilla ja suhde on niin monisyinen, että menetys on valtava.
    En ollenkaan pitänyt ystävääni lapsenani, mutta jotain samankaltaista siitä tietysti tulee, kun on niin täysin vastuussa toisesta vuosikausia.
    Ystävyytenne luonne käy niin täysin selväksi kuvistanne, se on uskomatonta kuinka selkeästi sen näkee. On todellinen rikkaus saada kokea tuollainen suhde,
    ole siitä surun keskellä onnellinen, kaikista ei olisi vastaavaan rakkauteen.
    Toivon paljon voimia sinulle jokaiseen sekuntiin, muista ettei Skini koskaan
    tahtoisi sinun kärsivän, vaan odottaa sinua ilo silmissä kunhan saat muut tehtävät täällä päin ensin rauhassa eletyksi.
    Olo helpottuu hetki hetkeltä, pikkuhiljaa, kun vaan sinnittelet odottaen.
    Toivon kaikkia voimia sinulle, koita kestää.

    Lämpimin terveisin,
    Sari

    VastaaPoista

Hei Sinä! Saan jokaisesta kommentista ilmoituksen sähköpostiin (bessie5@hotmail.com). Pyrin vastaamaan kommentteihin yhä, Skinin poismenonkin jälkeen, sillä olen saanut palautetta, että vanhoissakin postauksissa voi olla jollekin ajankohtaista tietoa.