Taustat kuolaimettomuudelle
Meidän kuolaimettomuus sai alkunsa siitä kun tutustuin aiheeseen ennen Skinnyn ostoa, joskus alkuvuodesta 2012. Innostuin, kun sain kuulla tästä ennenkuulumattomasta asiasta, ettäkö kuolaimet eivät olisikaan välttämättömyys hevostelussa, eivät edes ratsastaessa. Mietin muunmuassa, mitä se vaatisi, mitä pitäisi tehdä toisin, jotta se olisi mahdollista? Olla ilman välinettä, jota miltei kaikki käyttävät, johon vedotaan turvallisuuden nimissä, joka on niin itsestäänselvää ettei sitä kukaan kyseenalaista ja vielä harvempi suoranaisesti vastustaa. Mikä toisi hallintaa ja turvaa, jos ei kuolain?
Olin saanut hevostella perinteisellä tavalla ratsastuskoulussa yli 10 vuotta, ja kun minulla sitten oli vihdoin oma hevonen, halusin kokeilla jotakin muuta. Minulle tärkeintä hevoshistoriani aikana on aina ollut hevosten hoitaminen, niiden kanssa oleminen ja puuhailu, ei ensisijaisesti ratsastus -vaikka upeita hetkiä ratsastuskin toi ja siitä tottakai pidän. Tätä kautta tiesin, että haluan puuhata paljon hevoseni kanssa maastakäsin. Ennen minulle kuolaimet ja naulattavat rautakengät olivat ihan itsestäänselvyys, kuin ilma jota hengitin. En olisi voinut uskoa, että tulisin toteuttamaan raudattomuutta joskus. Niin siinä vain kävi.
Kengättömyyteen lähdin ajatuksella, että hevonen saattaisi liikutuksen puolesta olla jopa vuoden kevyellä, kun pitäisi edetä kavioiden kestokyvyn mukaan. Enhän tiennyt miten kengätön elämä lähtisi liikkeelle. Ja sitäkin kautta toimintamme voisi perustua paljon erilaiseen maastakäsittelyyn perinteisen ratsastustreenin sijasta. Kuolaimettomuus lähti kulkemaan siinä rinnalla aika luontevasti.
Ainot kerta kun Skinnyllä on omistuksessani ollut kuolaimet suussa, oli yksi kerta viikon sisään sen muutosta. Halusin ratsastaa, oli sateista ja Skinny oli levottoman oloinen. Epävarmuus iski ja ajattelin, että mitä jos se on jotenkin erilainen tai tekee jotain. Ja olihan se, puhisi ja korisi, oli ylivalpas. Mentiin kiireinen lenkki ilman satulaa käyntiä, vähän ravia. Mutta se, mitä minun olisi pitänyt tehdä, olisi pitänyt jättää kuolaimet ja ratsastus ja lähteä taluttaen, vaikka teki mieli ratsastaa ;). Joka tapauksessa tuo kerta jäi toistaiseksi viimeiseksi kerraksi kun pistin kuolaimet. Se oli hetki, kun turvauduin vanhaan, kun uusi tapa oli vielä niin alkutekijöissään.
 |
Meidän nivelet, kerran käytössä olleet. Ja sen jälkeen luin nivelten huonoja puolia (osuu ja sattuu kitalakeen) niin tuli toiset kuolaimet. Ostin käytettyinä ohuen kaarevan western- kuolaimen; B Allen D-rengaskuolaimet, jossa ei ole isoa niveltä vaan liikkuvat ja muotoutuvat "kierrenivelellä" (en tiedä miksi semmoista kutsutaan). Eli ne olisi sitten ne kuolaimet, joita käytettäisi, jos tulisi jokin mielikuvituksellinen pakkotilanne, että sellaiset tarvisi (huom! minun piti sellaiset siis hommata, ihan henkiseksi tueksi -JOS tämä raudattomuushomma ei toimisikaan..) |
Olosuhteethan meillä oli alussa sikäli ideaalit, että Skinny sai olla laidunlomalla pihatossa ja minun ei tarvinnut huolehtia, seisoisiko se liikaa tai eikö saisi liikuntaa. Saatiin keskittyä vaan yhteisen sävelen ja tapojen löytämiseen ja perushoitotoimenpiteisiin ja maastoiluun pitkin maita ja mantuja.
Konkreettisesti kaikki lähti taluttamisesta
En tiedä liittyykö tämä suoraan kuolaimettomuuteen, vai yleensä suhteen luomiseen ja tapojen opetteluun, mutta tavallaan liittyy molempiin. Ensimmäinen asia siis, jota lähdettiin työstämään, oli se, että minä taluttaisin hevosta, eikä se minua. Minä menisin ensin, hevonen tulisi perässä. Vielä itseäni toistaen: kulkujärjestyksen piti vaihtua!! Kun hevonen meni ensin, minä tuskin pysyin tahdissa mukana ja kävelin suunnilleen hevosen lavan tietyvillä. Sitten vähän jarruttelin välillä nykäisemällä riimusta, tai kääntämällä ehkä ympäri pienen voltin, etten jäisi ihan totaalisesti jälkeen ja roikuisi pian narun päässä takapuolen kohdilla.
Seuraavassa kuvia siitä, miten Skinny menee ensin ja minä sitten. Ja onneksi meillä oli alla olevissa kuvissa kuitenkin jonkinlainen yhteinen tavoite siitä missä kävellään, joten isompia ongelmia ei kuitenkaan syntynyt.
 |
Tässä yksi selvimmistä kuvista joissa hevonen taluttaa minua, tai menee edelläni. Huomaa oikea käteni joka on koholla ja yrittää vähän jarrutella vetämällä riimusta.. |
Ja tämä oli seuraava askel jonka otin kyseisessä tilanteessa kontrolloidakseni hirnakkaa paremmin; naru turvan ympäri ja ote suoraan riimusta. Nyt pysyin paremmin tahdissa kun "roikuin" hevosen päässä käyttäen omaa painoani jarruna tehokaammin kuin riimunnarun jatkeena roikkuessa ;). Seuraava "luonnollinen" askelhan, jonka kätevästi voi ottaa, on pistää riimunnaru suuhun ikäänkuin hätäkuolaimeksi. Siihen ei kuitenkaan ollut tässä tilanteessa tarvetta.
 |
Sama tilanne kuin aiemmassa kuvassa, mutta otetta tiukennettu: naru turvan ympäri ja kädet kiinni suoraan riimussa |
 |
Ja siellä mennään taas iloisesti, hyvä että pysyn perässä |
 |
Ja tässä hyvä tilannekuva siitä kun hevonen taluttaa. Kun sille tulee jokin huolestuttava havainto (pyöröpaali nokkospuskassa), se meinaa tuupata tilaani lapa edellä; ks vasenta kättäni sen ryntäillä hillitsemässä sitä. |
Kun hevonen oli jo mennyt ohi, ei auttaneet riimusta nykimiset, eikä voltille pyöräyttelyt tms. Ehkä hetkellisesti, mutta itse käytöstä se ei korjannut.
Aloimme siksi harjoitella sitä, ettei Skinny edes tulisi ohitseni. Aloin pitää rajana omaa hartialinjaani, se tuntui sopivalta. Jos se tuli siitä ohi, niin se jo talutti minua ja määräsi minne mennään ja missä tahdissa.
 |
mitä luulet, roikkuuko narun päässä ihminen? |
Taluttaminen riimulla. Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta se vaati harjoittelua. Aivan perusasia ja hitosti harjoittelua, kärsivällisyyttä, harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua. Skinny testasi minua. Ei ollut ollenkaan selvää ettäkö se ei muka saisi enää taluttaa minua, vaikka se taluttikin minua niin kiltisti, vaan minä taluttaisin sitä.
 |
kävimme monia keskusteluita... :D Mitä mahdammekaan tässä jutustella? |
Otin avuksi pysäytykset. Kun Skinny lähti ohituskaistalle ja oli tulossa ohi hartialinjani, pysäytin sen nostamalla käteni suoraan sivulle sen eteen ja pysähtymällä itse. Välillä jäätiin pysähdykseen seisoskelemaan, jotta olisi ihan luonnollista että lenkillä voi seisoa rauhassa.
 |
käden nostaminen sivulle toimi hyvin hidastavana eleenä |
Aika pian riimusta nykimisen sai jättää vähemmälle ja Skinny alkoi noteerata minua: "Ai, jaaha, tuossa tuo kävelee ja se saattaa pysähtyä ja minä törmään sen käteen jos huomioni ei ole siinä mitä se tekee". Käden nostaminen sivulle toimi meillä aika hyvin. En käyttänyt sitä joka pysähdyksessä eli Skinny alkoi reagoida jo siihen että itse pysähdyin, ja oikeastaan jo siihen, että vilkaisin olkani yli, miten takana menee. Joskus pelkkä vilkaisu riitti siihen, että se hidasti.
 |
Onkos joku ohituskaistalla siellä hei? |
 |
Nii, no pysähyit sentää ennenku tulit kokonaan ohi... |
Välillä hermo oli koetuksella. Mentiin sitten myös rinnakkain ja välillä väärinpäin -parempi niin kuin menettää malttinsa siitä, että järjestyksen vaihdos ei ollutkaan niin helppo juttu. Eihän se tapahtunut heti, vaan pikkuhiljaa. Tuli niitä lenkkejä, jollon oltaisi saatu olla joka ikisen askeleen jälkeen pysähtymässä, jos olisin jokaiseen ohituskaistalle tuloon puuttunut.
 |
En kai näytä yhtään tuskastuneelta? Tuskin olen mutta tätä kirjoittaessa saatan havaita jotain siihen vivahtavaa ;) -Onhan hevosella taukosyömistä ja minulla ei! |
 |
Monia neuvotteluita käydään viemällä toinen osapuoli syömään -meidän vattupuskapysähdykset toimi hyvänä taukona molemmille, minä rakastan vadelmia ja Skinny vattupuskaa |
 |
Ja pysähdys menossa |
Puhuin jo noteeraamisesta. Aloin yhä enemmän pyytää Skinnyn huomiota itseeni. Jo se, että se tarkkaili minua riittävästi kyetäkseen huomaamaan ja reagoimaan aikeeni hiljentää ja pysähtyä, vaati sitä. Jos se ei pysähdyksessä noteerannut minua, vaan pysähtyi vasta kun se olisi juuri astunut kantapäilleni ja sen pää tuli olkani yli pääni ohi pysähtyessäni, pyysin sitä peruuttamaan. Pyrin siihen ettei peruutus olisi rangaistus, vaan osoitus, ettei minun kantapäille melkeen kävellä samalla kun huomio on jossain hornantuutissa.
 |
"takasin" |
 |
peruuttaa |
Tosi hyvä postaus!
VastaaPoistaKiitos <3 kiva kuulla
PoistaMielenkiintoinen postaus, rupesin itsekkin ajattelemaan tarkemmin noita kuolaimettomuuden hyviä puolia;)
VastaaPoistaKiva kun kommentoit :) ja hyvä kuulla jos herätti ajatuksia.
PoistaMielenkiintoista kuulla miten teillä ajatus lähti!
VastaaPoistaItse tuskastelin entisen vuokrahevoseni kanssa tuota samaa talutusongelmaa. Silloin manasin ääneen, että jos minulla on joskus oma hevonen, niin se osaa kulkea takanani, kunnioittaa eikä missään tapauksessa puske lapa edellä ohitseni! No hyvin on toteutunut tuolloinen uhkaukseni, tosin joskus oikein pelottavassa paikassa saattaa akon hetkellisesti unohtaa pelisäännöt, mutta järjestys palaa aina nopeasti ..
Kiva kuulla:). Sitten kun on oikeasti hevosia jotka todella tulee törkeästi siihen tilaan, ja tilanteet ovat hankalia, ja joudutaan sitten käyttämään ketjua/narua turvalla tai suussa tms.. Ei varmaan kivoja tilanteita hevoselle eikä ihmiselle jos esim tarhaan vienti on joka päivä tommosta.
PoistaHyvä että sinun "uhkauksesi" on toteutunut:).
Skinnyhän talutti minua ihan kiltisti ja oli ihan kiltti johtaja, silti etenkin kun katsoo noita tiettyjä kuvia, huomaa että kyllä siinä järjestyksessä oli oikeasti korjaamisen aihetta :). Ja vaikka on paljon edetty alkutilanteesta, niin kyllä meilläkin se meinaa ohituskaistalle lähteä välillä hiihtämään maastossa, ja siinä sitten taas "neuvotellaan". :D
Heh! :D
PoistaMutta pääasia että tilanteen hoksasit pian ja lähdit sitä korjaamaan (niin ettei ongelma päässyt koskaan pahaksi) :)
Täytyisi vain terästää itseä ja olla valppaana aina, jotta voi ajoissa reagoida ja ennaltaehkäistä tilanteita. Vaan helppo se on sanoa. Itsellä ainakin aivan turhan liian usein ajatukset ja huomio on jossakin aivan muualla kuin hevosessa, ja usein juuri silloin kun sitä nimenomaan tarvittaisiin..
Luulen että Skinny on saattanut olla koko elämänsä semmoinen "piilojohtaja", kun on niin kiltti ettei ongelmaksi asti ole, ja kumminkin semmoinen tosi itsenäinen ja valpas hevonen. En tiedä miten ja missä määrin sille on mahdollista luovuttaa "vahtivastuuta" ihmiselle- jääköön nähtäväksi :).
PoistaRiittävä valppaus asioiden suhteen ja tiedostava pohtiminen ja seuraaminen riittänee, ei tarvitse olla täydellinen :).
Tuo talutus oli asia mitä mekin Saaran kanssa ensimmäiseksi opeteltiin. Se oli todennäköisesti aina talutettu päitsistä ihmisen rinnalla ja se olikin aluksi ihan hukassa sen kanssa mitä yritin siltä pyytää. Nyt se tietää jo ettei minun ohi kävellä ja joskus jos se meinaa tulla ohi riittää että mulkasen sitä ja sanon höh niin se perettää takasin paikalleen. :)
VastaaPoistaKuolaimet meillä on käytössä (perus nivel) ja niistä ei varmaan luovuta aivan heti koska ajatus siitä ettei me tulla toimeen ilman niitä on pääni sisällä. Ehkä jos olisi kenttä jossa aitojen sisällä voisi alkuun harjoitella ilman niin rohkaistuisin.
Hauska kuulla teidänkin kokemuksesta. Heh, mulkaisu tosiaan joskus riittää ;), täälläkin.
PoistaKuolaimista luopuminen edellyttää kyllä tosiaan sen turvallisuuden säilyttämisen tai turvallisuuden tunteen pysymisen läsnä :). Ja minulla on vieläkin se ajatus pään sisällä takaraivossa, että ilman niitä ei pärjätä (sen takia kesällä hankin jopa ne toiset kuolaimet), mutta pikkuhiljaa tulee varmuutta lisää, kun näkee että pärjätään.
Mielenkiintoinen postaus!
VastaaPoistaNuo talutusharjoitukset ovat kyllä sellaisia, jotka ovat hyväksi kaikille. Neten kanssa lähdettiin siitä myös liikenteeseen, kun se ei muuta tehnytkään kuin käveli yli ja tuli lapa edellä päälle.
Tuo on yksi perusasia, kun se on hallussa, niin moni muukin asia ratkeaa. Tuossa ollaan juuri niiden äärimmäisten johtajuus-asioiden äärellä. Kuka liikuttaa ja ketä.
Kiitos, mukava kuulla että pidit :).
PoistaNiin, se on ihan totta, että tämä heijastaa juuri sitä johtajuutta ja on ihan perusasia ja silti ei mitenkään yksinkertainen -saman asian kanssa työskennellään yhä jossain määrin, vaikka peruasetelma onkin muuttunut. Vähän kuten ratsastuksessa, monesti palataan ihan perusasioihin (istuntaan, pidätteiden läpi menemiseen tms) ennenkuin voi lähteä työstämään jotain monimutkaisempaa.
Ja tuntuu että tuo "kuka liikuttaa ja ketä" on meillä ainakin tosi ratkaisevaa, en tiedä johtuuko se siitä, että Skinny on ollut 10 vuotiaaksi ori, mutta se tuntuu olevan yllättävän tarkka siitä. Hän on niin itsenäinen johtaja- tyyppi :D.